Kun Albatros aloitti toimintansa vuonna 1986,  järjestimme matkoja ainoastaan Afrikkaan. Mieheni Søren ja minä päätimme ottaa lapset mukaan Keniaan, koska meidän piti matkustaa sinne joka tapauksessa suunnittelemaan tulevia safarimatkoja. Olimme aikoneet yhdistää työn ja huvin, ja päättää matkamme pieneen rantalomaan lastemme kanssa.

 

Søren oli jo lähtenyt matkaan, ja minun piti lentää perästä lasten kanssa: Rasmuksen 4-vuotta ja Cæcilien viisi kuukautta. Lähdimme kohti Keniaa Kastrupista, Kööpenhaminasta. Niin kauas matkustaminen kahden pienen lapsen kanssa ei ole, kuten kaikki vanhemmat tietävät, aivan helppoa. Lentohenkilökunta oli kuitenkin erittäin avuliasta, ja meiltä ei puuttunut lentomatkan aikana mitään.

Laskeutuminen Nairobin lentokentälle on kokemus sinänsä: näet, haistat ja kuulet, että olet saapunut Itä-Afrikkaan; vaikutelmien villiin sekamelskaan. Pelkästään matkalaukkuhihnan löytäminen sekä matkalaukkujen ja kahden pienen lapsen kanssa liikkuminen kentällä oli oma taiteenlajinsa.

Saapumisterminaalin ulkopuolella kuljettajamme odotti meitä. 80-luvulla luottokortit eivät olleet yleisiä, eikä minullakaan ollut sellaista. Mukanani oli kuitenkin Yhdysvaltain dollareita. Pysähdyimme pankkikonttorissa vaihtaaksemme rahaa ennen kuin jatkoimme kohti määränpäätämme, Naivasha-järveä. 

Pankki oli ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka puhuivat äänekkäästi keskenään. Kun avasin oven Cæcilie käsivarrellani, pankkiin laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kaikki katsoivat minua uteliaina. Henkilökunta osoitti tietä johtajan toimistoon. Pankinjohtaja ottikin tehtävän erittäin vakavasti. Paperit leimattiin useampaan kertaan. Kaikki allekirjoitettiin ja tarkastettiin huolellisesti. Kun kaikki oli valmista, oli kulunut noin 45 minuuttia. Poikani oli herännyt ja näytti läsnäolijoille kieltään. Hieman epäröivästi myös muut alkoivat näyttää kieltään pienelle Rasmukselle. Tämä oli nelivuotiaan ensimmäinen kulttuurienvälinen kohtaaminen.

Perillä Naivasha-järvellä kukaan ei ollut kuullut miehestäni tai Albatrosista. Hyvät neuvot olivat kalliita. Vuokrasin pienen mökin, jossa oli peittoja ja polttopuita, jotta voisimme tehdä tulen. Onnistuin ostamaan perunoita, leipää ja sadevettä. Olin jopa esittänyt sadetanssin osoittaakseni, että veden pitää olla puhdasta. Mökki, jossa yövyimme oli hyvin yksinkertainen. WC:nä toimi maassa oleva reikä. Monenmoisia hyönteisiä ryömi seuraksemme seinien raoista.

Sytytin tulen ja tyyneys laskeutui. Näkymä oli upea. Savanni ulottui niin pitkälle kuin silmäni kantoi, ja kaskaiden laulu täytti illan. Illallisemme sinä iltana - ja aamiaisemme seuraavana päivänä - koostui grillatusta leivästä, jonka olin kastanut Cæcilien maitojauheeseen. Voin kertoa, että se todellakin maistui hieman ranskalaiselta paahtoleivältä.

Tietysti sinä yönä minun oli mahdotonta saada unta. Makasin mökin yksinkertaisella vuoteella toivoen, että olisin pakannut matkaa varten muulla tavoin kuin Mombasan liiketapaamista ajatellen. Kätevästä matkasilitysraudastani ei ollut nyt iloa.

Kuulin hyönteisten ryömivän lattialla. Pimeässä yössä kaikki äänet muuttuivat suureksi leijonaksi, mutta kun seuraavana aamuna aurinko nousi, näin että jäljet ​​kuuluivat koiralle. Rasmuksen käsi kädessäni ja Cæcilie kantolaukussa vatsani päällä, seisoin mökin ulkopuolella aamuauringossa ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Mutta sitten Rasmus huomasi yhtäkkiä horisontissa tutun hahmon: isänsä.

Viimeinkin perillä.

Kirjoittaja: Berit Rasmussen, Albatros Travelin perustaja ja omistaja