Huippuvuoret
Huippuvuorten luonto
Norja on tehnyt paljon suojellakseen Huippuvuorten ainutlaatuista kasvi- ja eläinmaailmaa. Saarille on perustettu isoja kansallispuistoja ja suojelualueita. Kyse on Euroopan viimeisestä koskemattomasta erämaasta, jossa tulee liikkua harkitusti. Vastineeksi saa kokea ainutlaatuisia eläimiä lähietäisyydeltä. Huippuvuorilla on hyvät mahdollisuudet nähdä mursuja, partahylkeitä ja pieniä valaita, jotka elävät jään reunoilla. Pesimäaikaan seudulle kerääntyy sadoittain merilintuja, ja naali on tuttu vieras lintukallioilla: se etsii pennuilleen ruokaa. Kun kesä päättyy, linnut vetäytyvät etelään, ja kallioseinämät hiljenevät jälleen. Laajalle levinnyt huippuvuortenpeura on pieni, tukeva ja lyhytjalkainen, erinäköinen kuin tavallinen poro. Se voi vaikuttaa hitaalta ja kesyltä, sillä se on tottunut säästämään voimiaan lihoakseen mahdollisimman paljon, sillä talvi on tulossa. Se juoksee vain, jos on pakko. Huippuvuoret tunnetaan ennen kaikkea yhtenä maailman parhaista paikoista jääkarhujen bongaamiselle. Noin puolet arviolta 3 000 jääkarhusta, jotka elävät Barentsinmeren alueella, kasvattavat pentunsa Huippuvuorten syrjäisillä saarilla. Kesäaikaan on tavallista, että erityisesti uroskarhut hakeutuvat rannikoille metsästämään ruokaa. Jos jäätä ei ole eikä jääkarhu saa saaliiksi hylkeitä, se syö mitä tahansa munista linnunpoikasiin ja ruoantähteisiin, mikäli vain saa tilaisuuden.
Huippuvuorten historia
Vuonna 1920 Huippuvuorten sopimus varmisti Norjan ylivallan saarilla. Saariryhmä on osa Norjan kuningaskuntaa, muttei kuulu Schengen-alueeseen. Huippuvuorilla ylintä valtaa käyttää kuvernööri, jonka päätehtävät ovat poliisin toiminta ja ympäristötyö. Ensimmäinen kirjallinen todistus siitä, mikä saattoi olla Huippuvuoret, on varhaisesta islantilaisesta saagasta vuodelta 1194, mutta ei ole täysin varmaa, että islantilaiset olisivat löytäneet juuri Huippuvuoret. Virallisesti Huippuvuoret löysi Willem Barents tutkimusmatkallaan vuonna 1596. Satoja vuosia myöhemmin saaria käytettiin pääasiallisesti Huippuvuorilla talvehtineiden valaanpyytäjien ja turkistenmetsästäjien tukikohtana. Vuonna 1906 amerikkalainen John M. Longyear, jonka mukaan Huippuvuorten pääkaupunki Longyearbyen on saanut nimensä, perusti saarille ensimmäisen kaivoksen. Kymmenen vuotta myöhemmin kaivos siirtyi norjalaiselle Store Norske Kulkompagnille, joka pyörittää Huippuvuorilla yhä kolmea hiilikaivosta. Venäläisellä kaivosyhtiöllä Artikugolilla on hiilikaivoksia Barentsburgin liepeillä, missä asuu pääasiassa venäläisiä ja ukrainalaisia kaivostyöntekijöitä. Monilla on perhe mukana. Myös Kongsfjord-vuonon eteläreunalla sijaitseva Ny-Ålesund oli alunperin kaivoskaupunki, mutta toimii nykyään kansainvälisen napaseutututkimuksen keskuksena. Kolmen isomman taajaman lisäksi Huippuvuorilla on useita pieniä tutkimusasemia, joilla miehistö toisinaan talvehtii.
Mastustaminen Huippuvuorilla
Huippuvuorilla matkustettaessa on tärkeää kunnioittaa ainutlaatuista ja herkkää arktista luontoa ja noudattaa muutamaa yksinkertaista sääntöä: Älä jätä alueelle muuta kuin omat jalanjälkesi äläkä ota mukaasi muuta kuin muistoja. Katso, mihin astut, sillä sekä kasvillisuus että kulttuurisesti arvokkaat merkit ja rauniot vahingoittuvat, mikäli niiden päälle astuu. Kulje mieluummin siellä, missä ei kasva mitään. Älä häiritse eläimiä tarpeettomasti, sillä niiden täytyy säästää voimiaan selvitäkseen pitkästä talvesta. Jääkarhujen vuoksi Huippuvuorilla rajoitetaan liikkumista tiukoin säännöin. Jääkarhu on yksi vaarallisimmista petoeläimistä, joihin ihminen voi törmätä. Kesällä, jolloin jääkarhujen on hankalaa metsästää hylkeitä, ne voivat olla hyvin nälkäisiä. Taajamien ulkopuolella tulee liikkua yhdessä aseistetun ja kokeneen oppaan kanssa – yksin ei pidä missään nimessä lähteä liikkeelle.
Albatrosin tutkimusmatkaristeilyllä Huippuvuorille matkustamme useimmiten yhdellä omista upeista aluksistamme. Voit lukea lisää Albatrosin tutkimusmatkaristeilyille osallistumisesta täältä: Mikä on Albatrosin tutkimusmatkaristeily?
Huippuvuorten linnusto
Kun matkustaa pitkin rannikkoa arktisella alueella, huomaa ensimmäisten joukossa myrskylinnut. Vaaleanharmaat linnut purjehtivat elegantisti aallonharjan yli ja seuraavat laivoja ja jäävuoria taidokkaasti. Pikkukajavat, jotka kuuluvat lokkeihin, rakentavat pesänsä kallioseinämille. Ne on helppo tunnistaa mustista siivenpäistä ja tyypillisestä kiljuntaa muistuttavasta ääntelystä. Isolokki on edellistä isompi ja tosiasiassa petolintu, joka syö mielellään muita lintuja. Jos käy tuuri, voi nähdä pohjankiislan sukeltavan nopeasti poikastensa kanssa, kun isolokki ilmestyy näkyviin. Maissa lähellä rannikkoa saattaa nähdä mm. merikihuja ja merisirrejä, tuntureilla elää puolestaan huippuvuortenriekkoja. Pyöreämuotoiset – ja hyvänmakuiset – riekot ovat ainoita Huippuvuorilla talvehtivia lintuja. Niitä metsästävät sekä vakituiset asukkaat että turistit. Yksi harvinaisemmista linnuista on liidunvalkoinen jäälokki. Se on ainoa lokki, joka on väriltään valkoinen sekä ylä- että alapuolelta, joten siitä on vaikea erehtyä.